Tervetuloa blogiini

Kun mietin tulevaa Ihminen Tavattavissa-terapeutin työtäni, harmaa-valkovartinen neljän värin kynä kaartelee tyhjällä paperilla etsien jotain. Silmäni ovat lähes kiinni ja nojaan hieman eteenpäin, odotan vastausta.

Lepattavat aallot läiskivät valoa luomien lävitse. Kynttilä, jonka aamulla sytytin, auttaa minua olemaan läsnä.
Kirjoitan kysymyksiä: Arvot? Toiminnan periaatteet? Kenelle? Missä? Visio? Missio?
Kun teen itselleni kysymyksen tai useamman ja jätän ne lepäämään, vastauksia alkaa tulla. Joskus ne tulevat nopeasti, joskus pitkän ajan kuluttua.
Terapiatyötä ajatellen minulla oli selkeästi päälimmäisenä kysymys, mikä on kaiken tärkein toimintaani ohjaava periaate, josta en tingi. Minkä asian pidän mielessä aina, kun kohtaan ihmisen. Kolusin aivojen sopukoissa pinnassa ja syvemmällä olevia muistoja.

Läräsin muistiinpanoja Ihminen Tavattavissa luennoilta ja katselin kirjojen selkämyksiä, jotka valkoisella puuhyllyllä odottavat kiskaisua päästäkseen rivien välistä  vapauttamaan oivalluksia, joita älykkö on sinne prosessoinut.
Muistin Tommy Hellstenin puhuvan siitä, kuinka kaikilla ihmisillä on tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi. Ja siitä, ettemme voi koskaan ymmärtää ihmistä. Hän puhuu myös ”saat sen mistä luovut”  tai heikkoudesta, jonka kautta voimme nousta.

Näitä pyöritellessäni sain ”älynväläyksen” rakkaudesta. Voisinko ottaa toimintaani ohjaavaksi periaatteeksi rakkauden? Onko tämä liioittelua? Se kuitenkin tuntuu luontevalle. Niin paljon itse sitä tarvitsen. Rakkautta olla sellainen kuin olen. Miksi tämä on niin tärkeää? Se tuntuu nousevan jostain itseäni suuremmasta, jota on vaikea ”muovailla”. Jotenki sen aistii mutta on niin vaikea selittää.
”Media Pellenä” kirjoitin Suomen Hostingpalvelun domainhakuun ”iloveyou.fi” ja odotin häkkyrän pyörähtevän pois vastauksen tieltä. ”Vapaa”. ”Yes, se on siinä!!!”.

Tämän seurauksena syntyi idea, että alan kirjoittamaan blogia, joka käsittelee rakkautta eri teemojen alla.
Rakkaus käsitetään monella tavalla. Karaokessa lempi kappaleitani ”Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen…” tai ”Keskellä kiireisen arjen ja työn, elämä sai meidät pysähtymään…muistaa voin taas ensitapaamisen, kun kuiskasin sinulle sen….Minä rakastan sua…yhä totta on tänään…”Niin mitä on rakkaus? Biohakkereiden käsikirjassa kehon anatomia puretaan atomeiksi. Onko rakkautta purettu atomeiksi? Niin monesti kuitenkin sanotaan, että ”minä rakastan sinua”, mutta onko se loppuun kulutettu vailla tarkoitusta? Yhdistääkö meitä kollektiivinen harha tai idea rakkaudesta. Onko se tekoja, tunnetta….?

Ihminen tavattavissa-nimi kertoo minulle paljon. Se on jotenkin ”paljas”. Yuval Noah Harari palauttaa mieleen Sapiens-kirjassaan ihmisyyttä. Tai Juhana Torkki, Tarinan Valta-kirjassaan ihmisen ”luolamies” olemusta. Monet vallankumoukset ovat ajaneet ihmisten edelle. Kuljemme tänäpäivänä niin sumussa, jossa näkyy vain harhaisia heijastumia kollektiivisistä sopimuksista.
On päivän selvää, että janoamme rakkautta. ”Haluan tulla kuulluksi ja nähdyksi. Ja haluan todistuksen siitä, että minua rakastetaan, jotta jaksan huomiseen”. Kuvat, tittelit, pätevyydet,… Rakastetaanko minua sellaisena kuin olen, vai pitäisikö hieman ”muokata”?

Haluan jakaa tässä blogissa omia ”harhojani”. Jos tämä saa keskustelua kahvipäydässä tai iltavuoteella niin hyvä. Jos ei niin sekin on ok. Haastan kuitenkin itseni ja sinut kertomaan läheisille ihmisille, että rakastan sinua sellaisena, kuin olet. Olen itse saanut kokea sen, että kelpaan ja riitän. Ei ulkoisia asioita minussa, vaan minua. Se tuntuu todella hyvälle.

Rakkaus ei kysy mikä on tittelisi tai kuinka monta kaveria sinulla on fecebookissa. Rakkaus haluaa, että elät elämää, opit tuntemaan itsesi, ja rakastat. Rakastavassa suhteessa, oli se sitten puoliso, ystävä tai terapeutti, ihminen uskaltaa olla totta suhteessa itseensä. ”Ihminen on yhtä sairas, kun on salaisuutensa”. Niin kauan, kun minulla ei ole tilaa rakkaudelle ympärillä, elän sairaana, koska vain rakkauden ympäröimänä ”valheiden kuori” alkaa murtua ja aito minuus uskaltaa tulla esiin. Rakkaudettomuuden sairaudet heijastuvat fyysisinä sairauksina.

Tämä ihmisen perusteellinen tarve on seurannut meitä luolamies ajoilta. Heimoon kuuluminen on ollut henkiinjäämisen edellytys. Yksin ei ole kukaan selvinnyt. Tämä on totta myös tänä päivänä.
Tule maailmasta, jossa ”keisarilla ei ole vaatteita”, maailmaan, jossa on tilaa totuudelle.

Janne 8.2.2020

Voiko elämää käsikirjoittaa?

Vuodenvaihteen suunnitelmat näyttävät aina vain paremmalle ja alkuvuoden toimet lupaavat uudenlaista elämää.
Lukuisat itsetaito-oppaat antavat vinkkejä siihen, miten elämä voisi kukoistaa.
Sinulla on varmasti kanssani kokemusta niin innostuksesta, lipsahduksesta, kuin repsahduksestakin.
Se mitä tänään haluan kirkastaa itselleni tässä kirjoituksessa, asettuu kysymyksen alle, voinko elämää käsikirjoittaa?

Riitta Granath opetti mainiosti dokkarin käsikirjoitusta Pasilassa. Hänen aito persoonallisuus, verbaalinen lahjakkuus ja avoimuus jättivät jäljen  aivojeni vasemmalle puolelle.

Elämä tarjoilee sellaisia ihmisiä polulle, jotka jäävät mieleen ja joiden kanssa haluaa jatkaa tilaisuuden tullen.
Oppia heidän viisauttaan, joka kumpuaa pinnan tuolta puolen kokemuksen ja totuuden viheriöiltä niityiltä oraaksi sieluun, joka uskaltaa antaa olla sen mikä on eikä rimpuile.
Tommyn ääni palaa mieleeni, ”sillä ei niinkään ole merkitystä mitä teet vaan kuka olet”. Riitta oli totta ja totuus alkoi orastamaan minussa.

Elokuvan kaikki asiat ovat tarkasti mietitty ja hiottu. Askeleet, puhe, energia, sävy, ympäristö…näyttelijä kaappaa omasta menneisyydestään muistijäljen, jonka hän tarjoilee elokuvaan sopivassa muodossa ja siitä muodostuu tunne… elokuvan henki…hmmm. Ohjaaja tietää muiden kanssa mitä tapahtuu minuutin tai kolmen kuluttua. Niin se menee.

Oman elämän elokuva tapahtuu tässä ja nyt. Itsetaito-oppaiden veisti on monet kerrat aiheuttanut superlatiivisen innostuksen ja hetken kuluttua jäätävän pettymyksen. Eikö elämäni menekään, kuin elokuvissa? Olenhan käsikirjoittanut sen moneen kertaan, vai ymmärränkö jotain ihan väärin.

Ajattelen, että jokaisen ihmisen elämä on niin ainutlaatuinen, ettei sitä voi kukaan ymmärtää. En ymmärrä edes omaa elämääni.
Viimeisin kirja, jonka olen ahminut on ”pura rutiinit atomeiksi”. Markus Niemen miellyttävä ääni muuntui ymmärrettävään muotoon vaimean hurinan pauhatessa taustalla. Ystävällinen rengasasentaja on juuri vaihtanut uudet kesärenkaat autooni, eikä nastojen ”itku” enää lisää taustamelua.

James Clearin paneutuminen rutiinien ”atomeihin” on kertakaikkisen mahtavaa.
Eräs yksityiskohta kehottaa meitä keskittymään ensimmäiseen kahteen minuuttiin luodessamme uusia rutiineja.
Se oli minulle tärkeä vinkki. ”Norsua” ei syödä kokonaisena vaan pieninä palasina.

Ivan Pavlovin klassinen ehdollistuminen saa Jamesilta lisä elementin ”tarpeen”, joka on monesti piilevä.
Ärsyke mikä on rutiinin ensimmäinen vaihe aktivoi tarpeen ja sitä seuraa toiminta ja rutiini päättyy palkintoon eli tarpeeseen jota halutaan.
Kirjassa on mainioita tarinoita niin urheilijoista kuin työpaikoista, jotka ovat oppien avulla muuttaneet elämäänsä.
Tämän toin tähän, koska kirjassa eritellään liikehdintä ja toiminta. Liikehdintä on enemmän sitä suunnittelua, kun taas toiminta vie asioita eteenpäin. Hän kannusti enemmän toimintaan. Hän suosittelee mielummin lenkkareiden jalkaan laittamista kuin pähkäillä milloin olisi sopiva hetki aloittaa. Suunnittelu on kylläkin tärkeää silloin, kun se on toimintaa.

Heikkona on helppo olla. Vai onko?
Istun hieman hankalan mallisen tuolin päällä yhdessä muiden elämää ihmettelevien ihmisten kanssa Porvoon ”vanhassa aitassa” ihan rannan tuntumassa. Kevään kaunis sää on saanut jäälautat liikkeelle, jotka lipuvat lähes altamme. Niin rannassa kortteja koristava aitta-jono on. (2019) Hieman vetoinen lattia on saanut villasukkakorin tyhjenemään. Tommyn matala ääni sekoittuu punaisen tussin ”nirinään”, kun hän selittää ihmisen ydintä. Kuuntelen haltioissani ja toivon, ettei hän lopeta niinkuin hänen luentonsa aina loppuvat liian lyhyeen. Mieli janoaa lisää.  …..”Saat sen mistä luovut”….. Tä?

Tästä päästäänkin takaisin päivän aiheeseen. Voinko käsikirjoittaa elämääni?
Tämän kevään poikkeustilanne maailmassa osoittaa meille sen, että meillä ei ole kynää, joka taitaa kirjoittaa tulevaisuutta. Se mihin voimme vaikuttaa on oma suhtautuminen asioihin. Huomaan, että oma mieli haluaisin niin paljon tietää etukäteen kaikki tulevat asiat. Se on täysi mahdottomuus.

Toimittavat nostelevat kauluksiaan ja korjailevat jakauksiaan tuulessa säätytalon kivisillä portailla odottaen tulevaisuuden ennustetta, kauniiseen muotoon järjestäytyneeltä ”mikrobiomitehtaasta”, joka kantaa jokaisen sormeksi nimetyn jäsenen päässä enemmän bakteereita, kuin Lontoossa on asukkaita.
Hän on saanut identiteetin marraskuussa siihen aikaan kun itse pelokkaana kävelin koulutietä ”suureen” 45 oppilaan kyläkouluun. Sukupolvien jatkumoa edustavalta ollaan vastauksia vailla.

Emme voi vaatia vastuutehtäviin valituilta ihmeitä. He ovat ihmisiä siinä missä me kaikki muutkin. Sukupolvien jatkumoita tietäen ja ymmärtäen vain murusen tästä maailmasta, missä ”tiedon” määrä paisuu ekponentiaalisesti.

Ulkoisten asioiden sijaan voimme käsikirjoittaa asioita, jotka ovat meidän sisällä, kuten asenne tai identiteetti.
Toimittaja kysyi henkilöltä, joka oli pyörätyolissa, että ”millaista elämä on olla noin rajoitettu”. Hän vastasi toimittajalle että, ”pyörät antavat minulle vapauden” En tiedä henkilön taustaa, mutta hänen asenne on huikea.

Ystäväni Anna-Maija Antman kirjoitti Ihminen Tavattavissa blogissaan kuolemasta. Koskettava elämää ja kuolemaa kunnioittava kirjoitus oli tärkeä varsinkin tähän ajankohtaa. Lukiessani blogin, mieleeni tuli isäni kuolema. Hänen aamurutiini oli herättyään laittaa kahvi tippuun ja polttaa savut. Sinä aamuna käsikirjoitus jäi puolitiehen. Noutaja tuli kesken askeleen. Luulen, että haluat lukea myös Anna-Maijan blogitekstin. (alla linkki blogitekstiin)

Vastaukset tulevaisuudesta eivät ole meidän käsissä vaikka egomme sitä niin halajaa. Yuval Noah Hararin teokset selkeyttävät meille sen, että elämme kollektiivisten harhojen keskellä, jotka tänäpäivänä ratisevat liitoksistaan.

Yrittäjänä tunnen sen omassa kehossani, kuinka kevään käsikirjoitus valuu hiekkaan. Olen kuitenkin luottavaisesti ”tyhjän päällä”. En suostu masentumaan vaan jatkan matkaa. Miksi jatkan vaikka olisi helppo antaa periksi. Siksi jatkan, koska haluan. Haluan olla ihminen, joka yhdessä sinun kanssa katsoo ”koronameren” tuolle puolen ja uskoo, että maata on kohta näkyvissä. Lainaten veteraanisankari Hannes Hynöstä, joka oli Saulille sanonut että, ”yksin emme paljoa voi, vaan yhdessä olemme suuri voima”. Olemme samassa veneessä.

Oppilauseena voisin kiteyttää itselleni, että keskityn niihin asioihin, joihin voin vaikuttaa, enkä hukuta itseäni ulottumattomissa olevilla kollektiivisilla spekulaatioharhoilla, jotka ovat monesti koristeltu tuoksuvan korvapuustin muotoon kermaisen kahvin kera. Voimia pieniin toimenpiteisiin, jotka pitkällä aikavälillä tuovat suuren helpotuksen.

Janne 27.3.2020

Anna-Maijan blogiin

Syväjäätynyt tunne sulaa rakkaudessa

Ystävä hyvä, minä rakastan sinua. Onko tämä hieman outoa?

Parin viikon aikana olen kuunnellut Tommy Hellstenin kolme kirjaa. Toistamiseen kuuntelin, koska opin kertaamalla. Kiinnostavaa on, kuinka sama asia muhimisen jälkeen näyttäytyy uutena. ”Virtahepo olohuoneessa” tuli tällä kertaa lähemmäksi. Oivallukseksi, joka järisytti mieltäni ja pani taas notkistuvat sormeni hamuamaan kirjoitinta. Ajatukset haluavat näkyväksi, kuulluksi ja katseen alle.

Eilisen illan sain viettää ystävien kanssa, jotka ihmettelevät kanssani elämää. Videoyhteys toi kasvot ruutuun ja vuorollaan kerroimme mitä sillä hetkellä oli tarpeellista. Kun ihminen on läsnä ja totta, siinä on jotain pyhää. On tilaa kokemukselle, mitä harvoin pääsee aistimaan. Niin, kokemukselle jostakin itseä suuremmasta. En tarkoita tällä mitään yliluonnollista, vaan minussa tapahtuvaa aitoa tunnetta. Tunnetta, jota on vaikea selittää vaikka kuinka haluaisin.

Miksi sormeni haluaa kirjoittaa? Selitän ehkä itselleni mitä sain kokea. Yritän muovata, jotta voisin hahmottaa miten tämä menee. Siis miten rakkaus tekee työtä ihmisessä joka on suostunut rakkauden alle. Tommy puhuu tästä kirjoissaan, mutta haluan vielä piirtää itselleni, jotta ymmärtäisin.

Eilen erän ystäväni kertoi siitä, kuinka hän on alkanut kokea tunteita uudella tavalla sen jälkeen, kun hän on ollut Ihminen Tavattavissa kasvuohjelmassa mukana noin vuoden. Tämä tarina liikutti minua paljon, koska tajusin, että minulle on käynyt samalla tavalla. Tommy kertoi kirjassaan, että vaikean lapsuuden kokenut ihminen joutuu syväjäädyttämään tunteensa, koska niille ei ole syliä. Aikuisen syliä. Hän puhui kodista, jossa on alkoholismia, ahdasta uskonnollisuutta, läheisriippuvuutta, työaddiktia tai jotain muuta, jossa vanhemmat laiminlyövät lapsen tarpeet.

James Clear taas kertoi kirjassaan Pura rutiinit atmeiksi siitä, kuinka tavat pitävät meitä vankeina. Olemme kuin robotteja, jotka on ohjelmoitu lapsena ja toimimme niin kuin toimimme, monesti ajattelamatta. Elämä on niin kiireistä ja ulkoapäin ohjattua, ettemme jouda funtsimaan, mitä meille kuuluu ja miksi toimimme, kuin toimimme. No James kuitenkin kertoo että, kun ihminen altistuu uudelle toiminnalle, hän omaksuu sen pikku hiljaa. Tulokset alkavat näkyä vasta aikojen kuluttua. Hän kuvaa, kuinka jää ei ala sulamaan vaikka lämpötila nousee -6:sta asteesta -5:n asteeseen. Ympäristö siis muuttuu, mutta jäässä ei tapahdu vielä näkyvää muutosta.

Se mikä sai minut kirjottamaan on tämä oivallus minkä nyt haluan jakaa. Kun ihminen on syväjäädyttänyt tunteensa ja hakeutuu lopulta terapiaan tai ihmisten luo, jotka rakastavat häntä sellaisena, kuin hän on ja hän saa tulla näkyväksi omana itsenä, tapahtuu sama kun Jamesin tapateoriassa. Hahmotin itselleni, että olin noin kymmenen astetta pakkasella kun aloitin Ihminen Tavattavissa kasvuohjelman. Jokainen kuukausi rakastavien ihmisten ympärillä lämmitti ilmaani yhdellä asteella. Joka kuukausi tunsi, että jotain on tapahtumassa, mutta en oikein ymmärtänyt enkä nähnyt mitä. Noin vuoden kulutta syväjäätynyt sieluni koki läpimurron, kun rakkauden kevätaurinko paistoi täydeltä terältä. Saavutin nollapisteen, jolloin jää alkoi sulaamaan vauhdilla ja murtua. Porvoonjoki täyttyi kyynelistä, kun padot murtuivat ja sekava itku, raivo, viha, katkeruus, arvottomuus ym,ym, tunteet alkoivat natista liitoksista.
Minuuden oras pisti päänsä kovan kuoren alta ja päätti ilman vielä ollen kylmän työntyä kohti kesää.

Tämä tarina pitää sisällään sen miten itselleni hahmotan tapahtumia. On siis varmuudella selvää, että mikään muutos ei tapahdu sormia napsauttamalla vaan suotuisien ilmavirtojen ansiosta ajallaan.

Olen siis ahkera ja vaalin rakkaudellisia suhteita, jotta se mikä olen saa olla.

Janne 23.4.2020